Peking valikoitui matkakohteeksi edullisten lentojen (n. 480 e / hlö) ja suhteellisen edullisen hintatasonsa vuoksi. Lennot ostettiin suoraan KLM:n Internet-sivuilta ja hotelli löytyi tuttuun tyyliin Hotels.com -sivustolta. Kiinan maaperällä tulisimme viettämään 10 päivää. Kiina oli vaikeuttanut viisumin hakemista maaliskuusta 2009 alkaen, eikä homma onnistunut postin välityksellä suoraan lähetystön kanssa asioiden. Tästä syystä käytimme viisumien hankintaan Traveller-matkatoimiston palveluita, jotka kustansivat hankintahetkellä 30 euroa / hlö + lähetystön kulut 40 euroa / hlö.

Matkasuunnitelma

13.7.2009 Oulu – Helsinki / Finnair
13.7.2009 Helsinki – Amsterdam / KLM
13.7.2009 Amsterdam – Peking / KLM

24.7.2009 Peking – Amsterdam / KLM
24.7.2009 Amsterdam – Helsinki / KLM

Maanantai 13.7.2009 – Lentelyä ristiin rastiin

Herätys oli tuttuun tyyliin ennen kukon pierua, koska laukut olivat vielä tuossa vaiheessa pakkaamatta. 7:00 olimme pakkauskiireistä huolimatta Oulun lentoasemalla suuntaamassa kohti Hki-Vantaata. Odottelu oli päivän sana, sillä Oulussa jouduimme odottelemaan pari tuntia, Hki-Vantaalla 5 tuntia ja Amsterdamissa vielä vajaa pari tuntia. Amsterdam oli oikein miellyttävä vaihtokenttä, sillä kävelyetäisyydet olivat kentän koosta huolimatta varsin siedettävät ja yleisilme oli siisti ja selkeä. KLM:n lento kohti Pekingiä lähti ajallaan ja 10 tunnin lentomatkasta noin puolet tuli nukuttua ja toinen puolikas syötyä ja juotua. Pientä edestakaisin lentämisen aiheuttamaa turhautumista oli kuitenkin jossain vaiheessa havaittavissa, sillä Amsterdamin ja Pekingin välinen lentoreitti kulkee täsmälleen Helsingin yläpuolelta.

Tiistai 14.7.2009 – Tyhmät turistit

Vuorokausi vaihtui jossain vaiheessa Siperian yläpuolella. Aamutoimiin kuului \’mahtava\’ lentokoneaamiainen ja melkoinen paperisota. Lentoemot jakoivat täytettäväksi kahdensorttisia lappuja, joista toinen oli perinteinen maahantulokaavake ja toinen liittyi jollain tavalla sikainfluenssaan, joka oli parhaillaan jyräämässä ympäri maailmaa. Vaimolla sattui olemaan kurkku kipenänä, mutta sujuvasti hän väitti jälkimmäisessä kaavakkeessa olevansa täysin terve, kuumeeton ja kurkkukivuton. Kaikkia em. asioita kysyttiin kaavakkeessa erikseen. Laskeutumisen jälkeen lauma valkotakkisia kiinalaisia ryntäsi koneeseen mittaamaan jokaiselta matkustajalta kuumeen. Tämäkin liittyi sikainfluenssan aiheuttamaan hysteriaan. Jäin sellaiseen käsitykseen, että jos jollakin matkustajalla olisi ollut hälyttäviä oireita, koko kone olisi saattanut jäädä karanteeniin. Lentoemot huokasivat helpotuksesta kun karanteenivirkailijat antoivat koneen matkustajille synninpäästön – ei sikainfluenssan oireita havaittavissa.

Heti maahantulomuodollisuuksista kävi selväksi, miten työllistetään miljardi kiinalaista. Paperi 1 tähän tarkastuspisteeseen kiitos, paperi 2 tähän toiseen pisteeseen kiitos, leimat tästä kolmannesta pisteestä kiitos, tarkastetaampas passit tässä neljännessä pisteessä kiitos ja viidennessä pisteessä turvatarkastus kiitos. Lukuisien tarkastusten ja mittailujen jälkeen totesimme, että kiinalaiset hyväksyivät meidät turisteiksi maahansa.

Lento laskeutui sen verran hyvissä ajoin, ettei hotellille ollut mitään kiirettä. Taksin sijaan päätimme hyödyntää Airport Express -metroa, joka maksoi 25 ¥. Matkaa lentoasemalta Dongzhimenin asemalle oli 28 kilometriä. Ensikosketus Pekingin kuumaan ja saasteiseen ilmastoon saatiin noustessamme metroasemalta Dongzhimenissa. Vähän aikaa piti pyöriä ympyrää ja katsella ylös ja alas, että hahmotti miten päin on ja missä on. Hetken aikaa tuli myös mietittyä, että mistäs me taksi tähän hätään saataisiin. Liikenne oli mielenkiintoista ja ihmisiä lievästi sanoen paljon. Hetken aikaa tuijoteltiin, miten muut hoitavat taksin saannin ja otimme mallia. Tien varteen vaan ja röyhkeästi huitomaan. Taksin haluajia oli paljon muitakin, joten hetki meni huitoessa. Olin fiksuna miehenä ottanut hotellin nimen ja osoitteen kiinaksi kännykkääni, joten kielimuuria ei tällä kertaa taksikuskin kanssa ollut. Matka kesti suhteellisen pitkään ja olen varma että jostain kierrettiin ylimääräisiä mutkia. Perille kuitenkin päästiin ja taksilla ei montaa euroa ollut hintaa, joten samapa tuo.

Hotellimme Red Wall sijaitsi kielletyn kaupungin pohjoispuolella. Hotellin sijaintia tuli mietittyä varausvaiheessa tovi jso toinenkin, sillä Pekingissä ei ole yhtä ja oikeaa keskustaa. Keskustaksi luettava alue on aivan uskomattoman laaja ja joka puolella tätä keskustaksi luettavaa aluetta on omanlaisensa keskustat. Hotellilla olimme edelleen liian hyvissä ajoin, joten hieman jouduimme odottaamaan huonettamme. Hotelli halusi 1000 ¥ käteispantin minibaarin vuoksi. En kuitenkaan halunnut luopua rajallisesta määrästä Kiinan valuuttaa, joten hetken neuvoteltuani he suostuivat huolimaan 100 € pantiksi. 20 € setelit tutkittiin huolellisesti ja sarjanumerot kirjattiin tarkasti ylös. Minkähän takia? Huone oli hieman vaatimattomampi, kuin kuvat antoivat ymmärtää. Pienestä vaatimattomuudesta huolimatta huone oli kuitenkin siisti ja tyylikkään kiinalaisesti sisustettu.

Päiväunien jälkeen lähdimme kävelylle kohti taivaallisen rauhan aukiota, joka sijaitsi kielletyn kaupungin toisella puolella muutaman kilometrin kävelymatkan päässä. Ensimmäisten satojen metrien kävelyn jälkeen turistia vietiin kuin pässiä narussa. Seuraamme lyöttäytyi nuori nainen, joka höpötteli niitä näitä ja alkoi jossain vaiheessa puhua kalligrafiasta. Olin lukenut näistä taidegalleriatyttösistä paljonkin, mutta eipä tullut mieleen siinä vaiheessa. Tyttö halusi kovasti meidän tutustuvan galleriaansa, jossa itse master voisi tehdä meille personoidut kalligrafiatyöt. 15 minuutin tinkaamisen jälkeen pääsimme molempia osapuolia tyydyttävään hintaan ja mukaan tarttui 4 erilaista kalligrafiatyötä, jotka kieltämättä olivat varsin hienoja. Huijausta tai ei, hinta-laatu oli mielestäni kohdallaan.

Jatkoimme matkaamme kohti taivaallisen rauhan aukiota. Aukio oli järjettömän iso ja ihmisiä järjettömän paljon. Tässä vaiheessa saimme ensi kosketuksen siihen, miltä tuntuu olla iso länsimaalainen miljoonan kirjaimellisesti pikku-kiinalaisen keskellä. Huomiota herätettiin paljon ja päädyttiin varmasti ainakin 2000 kiinalaiseen perhealbumiin. Rohkein täti pyysi vaimoani yhteiskuvaan ja toki hän siihen suostui. Aukiolla oli selkeästi tapahtumassa jotakin, sillä ihmiset parveilivat kymmenkaistaista tietä vierustavan aidan vierellä. Kysäisin paikalla pörränneeltä poliisilta, mitä erikoista tässä on tapahtumassa ja hän totesi olemattomalla englannillaan, että jotain lippuun liittyvää. Omaksuimme paikallisen tavan rynniä sinne minne muutkin. Hetken odottelun jälkeen alkoikin tapahtua. Tie laitettiin poikki ja hirveä joukko sotilaita marssi laskemaan aukion laidalla liehuvan Kiinan lipun alas lipputangosta. Tämä teatraalinen show ilmeisesti toistuu joka ikinen päivä aina auringon laskiessa, ja toisinpäin aina auringon noustessa. Tapahtuman järjestystä oli valvomassa lukuisia poliiseja ja ainakin yksi konekiväärein varustettu panssaroitu pakettiauto. Panssarivaunuja ei sentään näkynyt. Vuoden 1989 mielenosoitusta seurannut verilöyly on selvästi tuoreessa muistissa ja hallitus haluaa pitää huolen ettei moista vahingossakaan pääse tapahtumaan uudestaan. Koko aukio oli tavallaan suljettua aluetta, jonne ei päässyt kulkemaan kuin lentokenttämäisen turvatarkastuksen kautta.

Aukiolta lähtiessä seuraamme lyöttäytyi kaksi opettajiksi esittäytynyttä miestä. Nokiaa hokivat kovasti ja sanoivat olevansa työmatkalla opettajatapaamisessa. Kulkivat mukana koko ajan ja toinen puhui taukoamatta milloin mistäkin aiheesta. Kovasti yritimme päästä herroista hienotunteisesti eroon, mutta ei onnistunut. Ehdottivat, että lähtisimme oluelle johonkin ja mehän sinisilmäisenä lähdimme heidän ehdottamaansa paikkaan. Pöytään kannettiin vesimeloneita ja jotain pientä purtavaa. Toinen herrasmies jossain vaiheessa kehui teetä ja ehdotti josko maistaisimme. Hintaa tälle teesessiolle tulisi kuulemma 30 ¥. Höpötys ja yksipuolinen keskustelu jatkui, ja minä haistoin kovasti palaneen käryä. Alettiin tekemään lähtöä ja tuli laskun aika. Loppusumma oli vaatimattomat 680 ¥ (n. 70 € silloisen kurssin mukaan). Juomat olivat oikean hintaisia, mutta kaikki syötävät maksoivat vähintään 100 ¥ / laaki. Nämä herrasmiehet olivat sitten sitä mieltä, että he voivat maksaa laskusta 100 ¥. Tästä alkoi sitten melkoinen kädenvääntö ja sanasota. Otin ensin tiukan linjan, että minä maksan satasen ja herrasmiehet saavat maksaa loput. Varmaan 20 minuuttia siinä väännettiin ja käännettiin. Lopputuloksena oli se, että 300 ¥ köyhdyimme tästä kusetuksesta. Tästäkin varoitellaan yleisesti Internetissä ja olin myös tästä lukenut etukäteen, mutta miten kävikään. Minä otin tämän kokemuksena ja oppirahojen maksuna, mutta vaimo kävi asiasta vähän enemmän kuumana. Noh, tämän jälkeen kaikki meitä jossain muodossa lähestyneet kauppiaat tms. saivat suhteellisen viileän vastaanoton.

Illan päätteeksi kävelimme vielä Wangfujingin ostoskadulle ihmettelemään maailman menoa. Ötökkämarkkinat olivat kovassa vauhdissa ja tarjolla oli uppopaistettua skorpionia, kovakuoriaisia, meritähtiä ja ties mitä. Kolmen skorpionin vartaan ostin ja puolet söinkin. Jalat olivat mukavan rapsakkaa tavaraa, mutta sisuskalut eivät tarjonneet hirveän mukavia makuelämyksiä.

Keskiviikko 15.7.2009 – Panda-time!

Tänään vuorossa oli Pekingin eläintarha ja Pandan katsastaminen. Taksimatka eläintarhalle oli liikenteen vuoksi ajallisesti pitkä.

Taksimatkustaminen Pekingissä on varsin edullista. Aloitusmaksu on 10 ¥ sisältäen ensimmäiset 3 kilometriä. Tämän jälkeen 2 ¥ / kilometri ja odottelu 2 ¥ / 5 minuuttia. 10 kilometrin matka tällä taksalla maksaa siis n. 24 ¥ (2,5 – 3 €). Taksin saaminen ei vain aina ole itsestäänselvyys, vaikka kaupungista 70 000 taksia löytyykin.

Eläintarhan sisäänpääsy maksoi 40 ¥ + 10 ¥ pandojen näkemisestä. Pandat eivät olleet järin eloisalla tuulella. Yksi kuitenkin jyrsi tyytyväisen oloisena bambuaan ja oli hyvinkin suloisen näköinen otus. Pandaosastolla riitti porukkaa ja välillä tuntui, että me suomalaiset olimme paljon mielenkiintoisempaa katseltavaa kuin pandat, sen verran paljon saimme taas huomiota osaksemme. Kirahvit, sarvikuonot, turisteilta ruokaa kerjäävät karhut ja sun muut eivät kauheasti pandojen jälkeen sykähdyttäneet. Itse eläintarha oli oikein mukava puistomainen alue, jossa oli hyvin Pekingin paahteelta suojaavaa varjoa. Eläintarhan kiersi läpi kiireettömästi parissa tunnissa. Eläintarhan yhteydessä oli myös suuri akvaario, joka oli kaikessa viileydessään kokemisen arvoinen, joskin vähän hintava (110 ¥).

Eläintarhan jälkeen ajelimme taksilla CCTV-torniin. Lyhyehkö matka kesti ruuhkan takia vajaan tunnin. Tornin sisäänpääsy maksoi 50 ¥. Tornista löytyi myös ravintola, mutta kiskurihintainen sellainen, joten syöminen sai siltä erää jäädä väliin. Tornin näköalatasanne oli 238 metrin korkeudessa ja näkymät saastesumusta huolimatta varsin hyvät. Taksailtiin sen jälkeen takaisin hotellille. Illan päätteeksi kävelimme taas kerran Wangfujingin ostoskadulle syömään.

Taksit tunsivat paikalliset nähtävyydet yleensä hyvin, mutta hotellille takaisin pääsy tuotti vaikeuksia. Yhteisen kielen puuttuessa päämäärän selittäminen oli välillä erittäin vaikeaa. Edes kielletyn kaupungin välitön läheisyys tai hotellita saatu kiinan kielinen sijaintikortti eivät auttaneet. Tästä saatiin myöhemmin kokemusta, kun keskellä yötä suhteellisen kostean baari-illan jälkeen opastin taksikuskin hotellillemme jostain huitsin kuikasta asti.

Torstai 16.7.2009 – Hutongit & Linnunpesä

Pekingin metro on yksi parhaiten toimivia, helppokäyttöisimpiä ja siisteimpiä mitä olen missään päin maailmaa nähnyt. Hintataso on länsimaiselle kukkarolle erittäin sopiva, sillä kertalippu maksaa 2 ¥. Metroverkko laajentuu koko ajan ja ruuhkaisessa Pekingissä se on erittäin varteenotettava kulkuväline.

Tämän päivän ensimmäinen tavoite oli päästä tutustumaan maanalaiseen kaupunkiin, joka rakennettiin alunperin ydinsodan pelossa 1970-luvulla. Ajeltiin metrolla muutama pysäkin väli ja päädyimme sinne missä maanalaisen kaupungin sisäänkäynnin olisi pitänyt olla. Sisäänkäynti sijatsi nettilähteiden mukaan keskellä hutongeja, jotka olivat vanhaa rakennuskantaa, vähän kuin slummia ilman negatiivisia lieveilmiöitä. Aikamme sisäänkäyntiä etsittiin, mutta ei löytynyt, ei sitten millään. Siinä sitten riksamies tarjosi kyytiä ko. paikkaan pilkkahintaan 2 ¥. Riksamies polki ja polki, kierrättäen meitä pitkin hutongeja, joissa käytiin tutustumassa paikallisiin perheisiin. Olipas ystävällistä, mutta liekö koira taas jälleen kerran haudattuna? Lopulta pyydettiin riksamiestä polkemaan metroasemalle ja tyyppihän polki. Lopulta päästiin perille ja riksamies ilmoitti pokkana hutong-kierroksen hinnaksi 300 ¥. Taas jälleen kerran alkoi katkeran kitkerät neuvottelut siitä, mitä oltiin sovittu ja mihin hintaan. Ilmoitin riksamiehelle pokkana, että eipä oo rahaa ku sen ja sen verran. Naama nyrpeänä riksamies tyytyi kohtaloonsa, otti rahat ja häipyi. Joku toinen riksamies siinä sitten kertoili, että maanalainen kaupunki oli remontissa ja yleisöltä suljettuna. Hienoa!

Varasuunnitelmana päätettiin sitten metroilla olympiastadionille. Kolmea eri metroa käyttäen perille päästiin nopeasti. Linnunpesä häämötti horisontissa, kun astuimme metrosta ulos. Krääsäkauppiaita oli jonossa matkan varrella ja jotain pientä krääsää lähti mukaan pilkkahintaan. Stadionille vei todella pitkä ja todella leveä kävelykatu. Onneksi iltapäivä oli jo pitkällä ja aurinko hieman matalampana. Sisäänpääsy stadionille oli 50 ¥. Stadion oli valtava ja todella näyttävä niin sisältä kuin ulkoa. Tunnin verran pyörittiin stadionilla ihmetellen mokomaa rakennelmaa. Loppuvaiheessa pikkutyttö tarrasi vaimoa kädestä kiinni ja alkoi höpöttämään kiinaksi minkä kerkesi. Viiden sekunnin miettimisen jälkeen leikkasi, että hän haluaa valokuvaan vaimoni kanssa, sehän toki sopi. Tyttö ei ollut pysyä nahoissaan, kun hän poseerasi vaimon vieressä! Stadionin ympäristössä oli paljon maaseudulta tulleita koululuokkia, jotka olivat enemmän kuin innokkaita tekemään tuttavuutta. Monesta luokasta jokainen halusi kätellä ja käyttää koulussa oppimaansa englantia. Hyvin sujui perusfraasit \”how do you do & what\’s your name\”. Heitä myös kiinnosti kovasti mistä olimme ja tulimme ja mihin olimme menossa. Maantieto näillä pikkukoululaisilla ei ollut ihan niin hyvin hallussa, ja rautalangasta sai vääntää missä Suomi oli.

Metroiltiin hotellin kulmille ja käytiin illallistamassa peräkujan Internet-baarissa. Samalla pääsimme tutustumaan käytännössä Kiinan Internet-sensuuriin. Facebookiin pääsy oli estetty ja Googlen hakutuloksia sensuroitiin rankalla kädellä.

Perjantai 17.7.2009 – Shoppailupäivä

Tämän päivän teemana oli alun perin kielletty kaupunki, mutta vettä tuli taivaan täydeltä. Teemaksi vaihtui lennosta siis shoppailu. Ensimmäinen etappimme oli Silk Street, jossa elantoaan yritti hankkia yli 1700 kauppiasta. Sisään päästyämme hihassa roikuttiin ihan koko ajan ja kaikki 1700 kauppiasta halusivat tehdä kauppaa. Tarjolla oli piraattituotteita laidasta laitaan, ja hintataso tinkimistaitoiselle oli hyvinkin edullinen. Tinkimisprosessi saattoi olla hyvinkin tuskallinen kokemus, sillä osa kauppiaista yritti viimeiseen asti ottaa ylihintaa. Lopulliseen hintaan pääseminen saattoi vaatia 15-30 minuutin tinkaamisen ja pari \”Ei kiinnosta, lähden pois\” -vetäytymistä. Sitkeys kuitenkin kannatti, ja mukaan tarttui edullisesti mm. paitoja, kenkiä, housut ja 35 euron \’Armanin\’ puku.

Illalla suuntasimme jälleen kerran Wangfujingille, mutta tällä kertaa ruokakadulle. Wangfujingin ruokakatu oli pitkä, tarjontaa valtavasti ja ihmsiä sitäkin enemmän. Testattua tuli mm. kebabia, hiilihappojääjuomaa, jotain täytettyjä taikinapalleroita, \”munkkeja\” ja sulatetulla sokerilla kuorrutettuja hedelmiä. Tarjolla olisi ollut mm. perinteisempiä vaihtoehtoja, kuten meritähtiä ja skorpioneja. Annosten hinnat lähtivät 5 ¥ ylöspäin. Lähtiessä muutama vihreä olut kiduksiin Wangfujingillä ja kävellen kohti hotellia.

Lauantai 18.7.2009 – Kielletty kaupunki

Eilisiltainen sade toi ilmeisesti kaupungin yllä leijailevat saastepilvet alas, sillä aurinko paistoi harvinaisen kirkkaalta taivaalta. Heti herättyämme suuntasimme hotellimme vieressä olevaan kiellettyyn kaupunkiin. Varhaisesta ajankohdasta lippuluukulle oli 100 metrin jono. Vajaan tunnin polttavan jonottamisen jälkeen pääsimme vihdoin lunastamaan 60 ¥ hintaiset liput. Kielletty kaupunki oli kuin Pompeiji Vesuviuksen juurella Italiassa – kuuma ja joka paikasta samanlainen, mutta samaan aikaan erilainen ja todella suuri. Urheasti tallailimme kielletyn kaupungin katuja kolmisen tuntia ihmetellen satoja upeita rakennuksia. Aikaa olisi toki saanut kulumaan vaikka useamman päivän, mutta rajansa kaikella.

Kiinalaisesta massahysteriasta tuli hyvä esimerkki, sillä jos minä keksin jotain mielenkiintoista valokuvattavaa, ei mennyt kuin ehkä neljä sekuntia niin tuhat kiinalaista rynni ottamaan kuvia samasta kohteesta. Välillä tuntui (jälleen kerran), että paikallisten turistien joukossa me olimme mielenkiintoisempi nähtävyys kuin itse kielletty kaupunki.

Kielletyn kaupungin jälkeen oli rentoutumisen aika. Hotellin takakujalla kävimme kantapaikassamme syömässä hiukopalaa ja sen jälkeen viettämään siestaa päiväunien merkeissä. Maha täynnä ja mieli virkeänä oli hyvä lähteä kohti hotellin vieressä kohoavaa Jingshan-puistoa, hiilikukkulalle. Sisäänpääsy maksoi muodolliset 5 ¥. Kukkulan päältä avautui mukavat näkymät kohti kiellettyä kaupunkia. Saastesumu oli jälleen muodostunut aamun kirkkaan auringonpaisteen jälkeen, mutta näkyvyyttä oli silti vielä kilometrejä. Jos valita pitää, niin valitsisin melkein ennemmin saastesumun, kuin tuskallisen terävästi paistavan polttavan auringon.

Jingshanista suuntasimme kohti Bei hai –puistoa, valkoista pagodia kohti. Puisto on suuri vihreä keidas kielletyn kaupungin pohjoispuolella. Kokoa puistoalueella on n. 69 hehtaaria, joten tallusteltavaa riittää. Puistokierroksen aloitimme lauttakyydillä puiston keskellä olevan lätäkön toiselle puolen (5 ¥). Heti aluksi pääsimme jälleen poseeraamaan innokkaiden kiinalaistyttöjen kanssa ja päädyimme perhealbumin paraatipaikalle. Nättiä ja vehreää oli, mutta jalat alkoivat olla muusina päivän kiertelyn ja kaartelun jäljiltä.

Auringon laskiessa nälkä alkoi vaivata. Pitkään mietimme millä haluamme kupumme ravita, mutta pienen pähkäilyn jälkeen päätimme lähteä taksilla kohti Pekingin menomestoja, Worker’s Stadiumin alueelle. Sieltä löysimme varsin mukavan, ilmeisen länsimaalaisen oloisen ravintolan The Den Bar & Restaurantin. Happy Hour oli sopivasti käynnissä ja kaikki juomat sai sopivasti puoleen hintaan. 2 drinkkiä, 2 olutta, kokis, pihvi ja toinen naudanliharuoka kustansivat 170 ¥. Palvelu pelasi erinomaisesti ja puitteet olivat viihtyisät! Hotellille pääsy osoittautui hieman haasteelliseksi, sillä meillä oli hieman rajoittuneesti karttoja matkassa. Osaavan taksikuskin löytäminen oli hieman haastavaa, mutta kovasti yrittävän vanhemman patun kyydissä löydettiin takaisin hotellille.

Sunnuntai 19.7.2009 – Välipäivä

Eilisen kävelyurakan jäljiltä jalat olivat tohjona. Heräiltiin 10 aikaan ja puoliltapäivin päästiin liikenteeseen. Lähdimme halpojen t-paitojen perässä uudemman kerran Silk Streetille. Tällä kertaa meinasi pinna olla kireällä yli-innokkaiden kauppiaiden kanssa ja oikeita t-paitojakaan ei löytynyt. Mukaan tarttui kuitenkin muutama vyö, ladycrocs-jäljitelmät, sukkia ja muuta pientä krääsää sopivaan hintaan.

Melkoisen työn saa tehdä, jos haluaa järkevään hintaan saada tavaraa. Esimerkkinä mainittakoon nuo crocs-jäljitelmät. Lähtöhinta oli 120 ¥, joka suorilta tipahti 100 ¥, tarjottiin 20 ¥. Ei kelvannut ja lähdettiin pois. Myyjä kopsautti kengillä reppuun ja hintaneuvottelut jatkuivat. Pyynti 85 ¥, tarjottiin 25 ¥. Taas kerran sama teatteri, lähdettiin pois ja meidät raahattiin takaisin. Nyt pyynti 60 ¥, pysyimme tarjotussa 25 ¥. Nyt ei kukaan enää jaksanut uskoa, että yhteistä hintaa löytyisi. Lähdimme pois ja myyjä jäi huutelemaan kaukaa perään. Nyt pyyntihinta tipahti 30 ¥, joka sitten suostuttiin maksamaan. Koko episodi kesti vähintään 20 minuuttia.

Subwaystä patongit poskeen ja kohti pilvenpiirtäjiä. Kiinnostuksen kohteena olivat CCTV-tower ja China WTC Tower 3, jotka olivat ainakin kauempaa katsottuna varsin vaikuttavia. Kävely ei oikein jaksanut eilisen jäljiltä maistua, joten lyhyeksi jäi kävelykierros. Illan päätteeksi taas The Deniin syömään ja juomaan ja taksilla hotellillle ja takakujan baariin surffailemaan nettiin.

Maanantai 20.7.2009 – The Great Wall

Viikko reissua takana! Tänään on todella kuuma, viime yönä satoi rankasti ja aurinko pääsee porottamaan kunnolla puhdistuneelta taivaalta.

Tänään olisi ohjelmassa päiväretki Kiinan muurille. Retki ostettiin hotellin palvelutiskiltä sen kummemmin hintoja vertailematta ja hintaa retkellä oli 240 ¥. Retken pääkohteena oli itse muuri ja ohessa sitten Ming-haudat ja muuta pientä kivaa. Olimme ostavinamme retken Mutianyun osaan muuria, mutta opas kertoi heti matkan alussa, että mennäänkin Juyongguaniin. Mikäpä siinä, sama muuri kuitenkin.

Matkaan lähdettiin hotellilta 7:30 ja matka muurille kesti pari tuntia, koska pysähdyimme matkalla vaasi- ja jadekorutehtaisiin. Mielenkiintoista sinänsä, mutta kunnon turistipakkosyöttöä. Muurille päästyä riitti ihmeteltävää! Ihmisiä oli todella paljon, vessoja todella vähän. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja kuuma oli. Niin kuuma, että oli pakko sortua ostamaan Great Wall –turistilakki pään suojaksi.

Matka ylös muuria pitkin oli pitkä ja kivinen. Askelmat olivat korkeita ja aurinko oli säälimätön. Muurillaoloaikaa oli annettu ruhtinaalliset kaksi tuntia, joten paluumatkaan tuli varata tarpeeksi aikaa. Aivan ylimmälle tornille emme ehtineet, mutta toiseksi ylimmästä tornistakin näkymät olivat upeat. Ehdottomasti kokemisen ja näkemisen arvoinen retki! Kipuamisen jälkeen lähdettiin syömään. Pöytään kannettiin ruokalaji jos toinen, yhteensä kuutta sorttia ryhmän seitsemälle osallistujalle. Ruokajuomana oli luonnollisesti teetä. Pöperöt olivat varsin syötäviä ja syötävää oli tarpeeksi. Puikoilla tuli syötyä, vaikka tarjolla oli turistiystävällisesti myös haarukat. Eipähän mennyt treenaaminen hukkaan! Muurinvalloitusryhmässämme oli siis yhteensä seitsemän reissaajaa, meidän lisäksemme 3 ranskatarta, sekä hollantilainen ja virolainen mies.

Syömisen jälkeen ajeltiin Ming-haudoille. Iso pala historiaa, mutta muurin jälkeen ei tuntunut missään ja mielenkiinto meinasi loppua kesken. Kuuma.

Tämän jälkeen käytiin vielä silkkitehtaassa ja jonkinlaisessa teeseremoniassa. Opittiin juomaan teetä oikein ja maisteltiin lukuisia eri teelaatuja. Hotellille pääsy kesti aikansa, sillä Pekingin ruuhkat ovat pahimmillaan melkoisen hirveitä. Takaisin hotellilla oltiin 18:00.

Iltasella tuli lähdettyä vielä \”kylille\”. Foreign Language Bookstoresta lähti mukaan länsimaisin kirjaimin kirjoitettu Angels & Demons. Mäkkärin kautta Wangfujingillä sijaitsevaan oluttelttaan, josta sai hyvää palautusjuomaa. Siinä sitten useampi olut upposi keskellä Wangfujingin kävelykatua ja ohikulkijoilla oli ihmeteltävää. Neljännen oluen jälkeen baarinpitäjä tarjosi nälkäisen näköiselle turistille ilmaiset makkarat ja tuli juttelemaan mukavia. Harmi, ettei yhteistä kieltä oikein tuntunut löytyvän!

Tiistai 21.7. – Torstai 24.7.2009

Kolmen viimeisen kokonaisen päivän aikana tutustuimme Workers Stadiumin baareihin, kesäpalatsiin ja maistoimme myös Pekingin ankkaa. Tämän lisäksi kävimme paikallisessa sirkuksessa.

Perjantai 24.7.2009 – Kotiin!

Kotiinlähtöpäivä. Herätys 6:00 ja lentokenttää kohti pikaisen pakkaamisen jälkeen hieman ennen kahdeksaa. Hotellilta järjestivät meille mustan taksin, joista hieman varoiteltiin etukäteen. Hitusen kuumotti, sillä paikallista valuuttaa ei hirveästi ollut jäljellä. Kuski kurvaili lentokentälle jonkinlaista kiertotietä, mutta ruuhkista ei ollut tietoakaan. Hintakaan ei loppupeleissä ollut paha, n. 100 ¥.

Kentällä oltiin hyvissä ajoin ja lähtöselvitykset yms. hoituivat erittäin sujuvasti. Lento lähti aikataulun mukaisesti 11:40 ja parin tunnin vaihto Amsterdamissa meni muuten putkeen, mutta matkalaukku hukkui välille. Perillä Helsingissä oltiin saman vuorokauden puolella 21:45.